Ei ole enää epäilystäkään siitä, etteikö Etelä-Suomeenkin olisi rantautunut talvi. Talvi isolla T:llä. Tänä vuonna joudumme olosuhteiden pakosta pysyttelemään lasten hiihtoloman ajan kotimaisemissa, mutta lumi ja kirkkaana häikäisevä aurinko saavat unohtamaan rinnekaipuun hetkeksi. (Niisk.) Aurinkolaseihin sonnustautuneina kartoitamme talven viitoittamia vesireittejä ja etsiydymme valmiisiin lounaspöytiin.
Loma nautiskellaan tällä kertaa pieniksi pilkottuina palasina työpäivien ohessa. Ja oikeasti, Helsinkihän on loma! Silmä ja sielu lepää veneiden ja talventörröttäjien asuttamilla rannoilla. Pastellinvärisillä taloilla reunustetut kadut herättävät minussa asuvan runoilijan.
Nälkäinen kitinä ja kinastelu vaihtuvat nauruun. Rucolapizzat rantautuvat pöytään tunnin reippailun päätteeksi tyytyväisten huokausten saattelemina. Sulkeudun ajatuksissani puheensorinan kantamattomiin ja nautin hetkeen tiivistyvästä kuplivasta tunteesta. On käsittämätöntä, millaisella voimalla aurinko ja kirpeä pakkanen lataavat energiaa pitkän pimeän kauden tyhjentämiin varastoihin. Kuin maapallo olisi pyöräyttänyt silmänräpäyksessä koko pohjoisen pallonpuoliskonsa aurinkoa kohti. Ihmiset ja kaikenkarvaiset koirat ryömivät asumuksistaan, kohdatessa hymyillään. Minä ja koirat. Aurinko täplittää talojen seiniä, pistää hypähtelemään seepraraidoitetuilla väylillä. Verenkierto vilkastuu, värit häikäisevät.
Katseessa heijastuu taivaan sini.
