Mistähän johtuu, että usein äärirajoilla kokee olevansa eniten elossa? Kun pakkanen ja viima ovat kohmettaneet kasvot niin, että artikulointi muistuttaa vain haaleasti puhetta. Kun aamutreenissä vetää niin kovaa, että hikipisarat sumentavat näkökentän. Kun hiihtoladulla painaa verenmaku suussa ja huutaa mielessään ”Havuja perkele!” Kun kesäaamuna korvakäytävät täyttyvät valtaisalla lintujen konsertilla. Kun sade piiskaa vaakasuoraan kuin halkaistakseen kahtia. Kun Välimeren turkoosit aallot lyövät rantaan ja kirkkaat värit porautuvat otsalohkoon.
Rakastan talven kirpeyttä, mutta viime päivien hyytävä viima on saanut tämänkin arktisen ulkoilijan kaipaamaan auringon lämpimään syleilyyn. Valonsäteiden seikkailu pöydällä olevan lautasen sirpaleisessa lasitepinnassa johdatti muistelemaan viime kesän Nizzaan suuntautunutta lomamatkaa. Tunnetilat, kokemukset ja muistot heräsivät henkiin. Käsittämättömän keväisen kirkkauden myötä herkistyin uudelleen yksityiskohtien pakahduttavasta kauneudesta. Rosoiset pinnat kuljettivat toiseen todellisuuteen. Uppouduin värien pigmenttiin, kuulin korvissani vieraat maat.
Matkakuume. Se on täällä.
Olemmeko me pohjoisessa syntyneet varustettu sillä neljän vuodenajan alkukantaisella kierrolla, mitä luontokin elää ja hengittää? Marraskuun sysipimeästä epätoivosta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, ymmärrämme valoisan ajan katoavan kauneuden. Juuri kun päivät pitenevät, havahdumme pelkäämään niiden loppumista. Juuri kun silmut puhkeavat, ennakoimme lehtien varisemista. Ja kuitenkin tämä pohjoinen elämä pakottaa elämään hetkessä, roikkumaan hullun lailla kiinni olemassa olevassa.
Onneksi valohoitoa on tarjolla pidemmän aikaa eteläisemmillä leveysasteilla. Rivieran aurinko ja käsittämättömän kirkas värimaailma voitelevat mielen ja sielun sopukoita myöten. Ja samalla ehkä havahtuu huomaamaan, miten armollista onkaan tämä pehmeä pohjoinen valo, mikä piirtää lempeästi utuisia ääriviivoja.
