Tiedättehän sen tunteen, kun on aivan kertakaikkisen haltioitunut jostakin. Kun henki salpaantuu pelkästä ajatuksesta ja perhosia alkaa lentelemään vatsassa. (Perhosia vatsassa on kyllä vähän hassu, mutta varsin kuvaava sanonta.)
Olin viime viikolla Aalto-yliopiston ja Grafian järjestämässä Visualizing Knowledge -seminaarissa ja workshopissa inspiroitumassa ja oppimassa. Koin noiden päivien aikana tunteita laidasta laitaan. Oli esityksiä, joista ei oikein saanut kiinni. Mieleen muistui aidosti ne kouluaikojen kuolettavan tylsät luennot, joiden aikana ajatukset karkasivat tahtomattakin toisaalle ja silmäluomet tuntuivat raskailta.
Ja sitten oli niitä kirkkaita hetkiä, kun haltioitui näkemästään täysin. Datavisualisoinnin mahdollisuuksista, nopeasti liikkuvasta kuvavirrasta, visuaalisista oivalluksista, teknisestä taidokkuudesta. Siitä sisäisestä palosta, mikä saa kaivamaan tietoa loputtoman määrän ja muokkaamaan sitä visuaalisesti kiehtovaan ja ymmärrettävään muotoon. Kehittämään ilmaisua kerta toisensa jälkeen eteenpäin ja yhä uudelleen etsimään ennen näkemättömiä tajunnan räjäyttäviä tapoja kuvata ja kuvittaa.
Tällainen ravisuttava kokemus oli hurmaavan nuoren hollantilaisen Nadieh Bremerin presentaatio ja workshop, mitkä eivät varmasti jättäneet ketään kylmäksi.
Nadieh kertoi loistavin esimerkein Olympic Feathers -projektista, missä listasi kaikki kesäolympialaisissa voitetut kultamitalit vuodesta 1896 näihin päiviin saakka. Graafeista käy ilmi voittajan maanosa, urheilulaji ja sukupuoli. Tai The words in the LotR, mistä selviää kuinka monta sanaa kukin roolihahmo on puhunut eri paikoissa Taru sormusten herrasta -trilogiassa. Nämä esimerkit ovat Nadiehin henkilökohtaisia projekteja ja ne ovat syntyneet ja toteutettu silkasta intohimosta tiedon visualisointia kohtaan. Tai Marble Butterflies -projektista, missä tiede ja taide ydistyy screenillä lentäviksi perhosiksi.
Tällaisten esitysten jälkeen unohtuu mykistyneenä jonnekin välitilaan, todellisuuden ulottumattomiin.
Lähdin päivän päätteeksi tapaamaan miestäni keskustaan ja kävelimme aurinkoisilla Helsingin kaduilla jäätelöt kädessä keväisen kepein askelin. Aurinko, perjantai, kevät, Helsinki. Yhtälö, mikä ei jätä kylmäksi. Ohuessa kevättakissakin tuntui lämpimältä ja ihmiset olivat uskaltautuneet nauttimaan lähestyvästä kesästä terasseille. Terassien sijaan poikkesimme kuitenkin Helsinki Contemporaryyn Olli Piipon Eight Notes on Oceanic Feeling -näyttelyyn. Ja voin kertoa, että niin ihanaa ja houkuttelevaa kuin terassilla nautittu kupliva juoma olisikin ollut, oli tämä näyttely vielä ihanampi (ja kuplivampi) kokemus.
Näyttely on niin tyrmistyttävän hieno, että vetää melkein sanattomaksi. Kaiken sen visuaalisen tykityksen; liikkuvan kuvan, tiedon ja tieteen visualisoinnin jälkeen astuin täydellisen harmoniseen ja hiljaiseen tilaan. Suurten maalausten vaikuttavan tummanpuhuva värimaailma ja voimakas, yhtäaikaa minimalistinen ja runsas muotokieli, maalin ja graffitin muodostama valoa heijastava pintastruktuuri, elävät viivat ja viivojen muodostamat kuviot olivat jotain elämää suurempaa. On vaikea oikein edes kuvailla, miten syvältä nuo työt koskettivat ja miten suuren vaikutuksen ne tekivät.
Luin näyttelyn jälkeen taiteilijan ja kuraattori Mika Hannulan keskustelua näyttelyn töiden työprosessista. Hannula kuvaa Piipon suurten maalausten kokemista lähes uskonnolliseksi kokemukseksi. Jotain samankaltaista koin itsekin. Yhtäaikaista hiljentymistä ja sielun paloa. Kuulostaa varmasti hurmokselliselta, mutta ei ole yhtään liioiteltua. Piippo itse toteaa, että näyttelyn keskeinen tematiikka onkin valaistumisen tunne ja kokemus, johon kuuluu rauhallisuus ja kohtaaminen, yhteys.
”Kokemusta on vaikea lähestyä sanallisesti ja sitä ei pidäkään vangita. Sen täytyy olla ja antaa elää. Se on kerrottu jo kuvan kielellä. Ja tästä, hyvin selvästi, huomaamme miten sanat eivät riitä, on maalaus ja se riittää” toteaa Piippo keskustelun lopuksi.
Henki salpaantuu ja perhoset lehahtavat lentoon.
