Wo-hoo! Toisinaan kun elämässä lähtee tapahtumaan tapahtuu. Otetaan nyt vaikka tämä viikonloppu. Perjantaina kirjoitin työhuoneen vuokrasopimuksen, viikko sitten en edes etsinyt työhuonetta. Kuulitteko, oma työhuone!
Hyvästi siis ympäri taloa levitetyt maalausvälineet ja kankaat! Hyvästi maalaustelinettä jyrsivä pieni assistenttini Aapo! Hyvästi ärtyneet ilmeet ja keskeytyneet maalaussessiot ja prosessit. Minulla on nyt oma työhuone!
Kaapelitehdas
Eilen raahasin jälkikasvuni katsomaan uutta työhuonettani Kaapelitehtaalle. Muutaman laatikon ja maalaustelineen voimin asettauduin taloksi. Hetken siristelimme häikäistyneinä viidenteen kerrokseen tulvivassa kirkkaassa valossa.
Alhaalla talojen välissä välkehtii meri. Odotan jo malttamattomana sitä hetkeä, kun pääsen tutkimaan näitä nurkkia, rakentamaan pesää purkkieni ja siveltimieni kanssa. Ihan kohta pystytän tähän maiseman eteen maalaustelineeni, annan merituulen virrata ikkunasta sisään.
Voin hyvin kuvitella nuoren itseni istuskelemassa ikkunalaudalla jalat ojennettuina punaviinilasi kädessä katsomassa tummuvaa iltaa. Keski-ikäisestä itsestäni en niin tiedä, ainainen kiire ja jokapaikkaan säntäily saattaa torpedoida tuon aikeen. Mutta pidetään mielessä, pidetään mielessä.
Tehdasmainen miljöö, kaikki nuo pihalla hengailevat tyypit, kankaita ja värejä roudaavat taiteilijat ja taideopiskelijat. On kuin olisin palannut ajassa pari vuosikymmentä taaksepäin. Niinhän minäkin, keltanokkainen taideopiskelija, suuntasin noin sata vuotta sitten parhaat päivänsä nähneessä nahkatakissani maalit ja pensselit työkalupakkiin ahdettuina valloittamaan maailmaa.
Tunnelma, se on niin vahvasti tämän paikan juttu. Onhan noita huoneita ja työhuoneita, mutta vain yksi Kaapelitehdas! (Enkä nyt tarkoita, että tämä olisi kaikille se ainoa oikea paikka, minua tämä vain sattuu koskettamaan.)
Viimehetken taidenautintoja
Tunnelmasta toiseen, kerkesimme vielä viime minuuteilla – miten nämä jääkin niin usein siihen viimeiseen mahdolliseen hetkeen – katsomaan Hannaleena Heiskan Camouflage-näyttelyä. Sillä sitä nyt ei vaan voinut kertakaikkiaan missata.
Helsinki Contemporary on jo vuosia ollut suosikki galleriani. Pidän siitä vanhan rakennuksen glamourista tunnelmasta, mikä on samalla kertaa eleetön, ylellinen ja rouhea. Ja ne näyttelyt! Lähes joka kerta yllätyn yhtä iloisesti, koen sen alkakukantaisen ihastumisen ja valaistumisen tunteen, minkä hyvä taidekokemus saa aikaan. (Näistä valaistumisista ja unohtumattomista taidekokemuksista olen kirjoittanut ennenkin mm. Tiedettä taidetta ja perhosia, Taide ja valaistuminen, sekä Taide kuuluu kaikille – vai kuuluuko -jutuissa.)
Tälläkään kertaa en joutunut pettymään. Kooltaan suhteellisen pienet teokset saivat työntämään nenän kiinni piirroksiin, tutkailemaan yksityiskohtia ja piirrosjälkeä lähietäisyydeltä. Vaikuttavat detaljit, samettisella hiilipinnalla hehkuvat pastelliliitujen voimakkaan pigmenttiset väriläikät ja teosten huikean omaleimaiset sci-fimäiset hahmot tekevät töistä maagisia.
Moikkasin pientä nelijalkaista näyttelyvierasta pyöritellen samalla Camouflage-sanaa kielelläni. Annoin loppusoinnun suhahtaa pehmeästi lattialla kujeilevan näköisenä seisovien kolmiulotteisten teosten ja pienten tassujen lomaan.
Haihtua helteiseen sunnuntai-iltapäivään.
6 kommenttia
Upeita teoksia! Mahtavuutta sinulle! Uskalsitko aiemmin vielä edes haaveilla työhuoneesta? -Katta /Arki(paska)ruokaa
Toki nyt haaveillut aina silloin tällöin, mutta kotona oli pitkään ihan hyvä tehdä töitä, eikä asia edennyt haaveilusta eteenpäin. Sen jälkeen kun omien maalausten koko alkoi kasvaa, tuntui että on koko ajan tiellä ja edessä ja liikaa. Toki noita graafikon töitä pystyy tekemään missä vain. Kunhan saa takapuolensa johonkin aseteltua. 🙂
Oih, se oma työhuone <3 Mä niin toivoisin…Ehkä sitten kun tuo seuraava lapsi lentää pesästä 🙂
Nyyh, älä päästä sitä lentämään! 🙂 Hanki se työhuone silti !
Onpa ihanaa, että sait oman työhuoneen, jossa pääset rauhassa työskentelemään!
Sanos muuta! It’s a heaven!