Kaikki se valo jota emme näe

Joskus sitä kesken lauseen pysähtyy miettimään, että mä teen vielä tän yhden jutun ja sitten huilaan ja hetikohta onkin taas pää ja kalenteri täynnä kaikkea mihin yhden ihmiselon aika ei riitä. Koko ajan pitää juosta, mennä ja tehdä niin mahdottomasti. Yrittää napata vauhdista, tavoitella kaikkea. Käyttää hyödyllisesti jokainen hetki.

Kun nyt on se ihana uusi työhuone Kaapelilla ja työmatka, niin siitäkin on otettava kaikki irti. Neljäkymmentä kilometriä päivässä pyörällä – voi pojat miten se saakaan selluliitit sulamaan ja ajatukset sinkoilemaan sinne tänne. Välillä on pakko pysähtyä, ottaa kuvia, tehdä luonnoksia uusista projekteista, soittaa ystävälle; onko hyvä idea? Suunnitella, suunnitella.

Kiukuttelen täällä lapsille ja maailmalle, miksi taas pitää laittaa ruokaa, koko ajan laittaa sitä ruokaa! Keskeyttää sitä ja tätä, muka-tärkeää, taas kuljettaa niitä sinne ja tänne.

Minä niin tiedän nämä sisäänhengittelyt ja metsässä juoksentelut, mutta mihin niitäkin koko ajan mahduttaa ja aikatauluttaa? Olisi vain opeteltava välillä katsomaan tätä elämää käsivarren mitan päästä. Viipyillä ohimenevissä hetkissä.

Mutta kun ei ehdi. Ei kertakaikkiaan ehdi olla joutilaana. Nukkuessakin yritän olla tehokas, nukahtaa heti, hengittää täysillä vatsanpohjaan saakka. Ottaa levosta irti kaiken, minkä voi. Mutta unessakin pitää suorittaa, herätä vähän väliä pohtimaan, että miten se nyt menikään, ettei kaikki tärkeä vain unohdu.

Ja ei, en minä koko ajan kaikkialle säntäile, se on tämä pää, missä käy valtava melske ja kuhina. Kesä ei ole edes irrottanut kunnolla vielä otettaan ja silti välillä tuntuu kuin pään sisällä, aivolohkoissa ja hermoratojen käytävillä olisi niin tungosta, ettei mistään pääse valon pilkahdustakaan.

Onko sitten niin ihme, jos yhtäkkiä huomaakin haaveilevansa niistä joutilaista hetkistä, kun voi vaan istua lattialla katselemassa pölyhiukkasten poukkoilua, kuulla kärpäsen surisevat ajatukset. Toisinaan sielu haikailee niin vimmatusti toisaalle. Pyristelee jonnekin, missä voisi työntää varpaansa turkoosiin veteen, antaa aaltojen kuljettaa. Istua katukahvilassa – café au lait, s’il vous plaît! Mykistyä museoiden loputtomilla käytävillä. Ajelehtia päivänkoiton mukaan.

Olla, olla vain.

Onneksi on kirjat ja kirjojen lukemattomat maailmat. Iltaisin, kun talo on hiljennyt, lämmittelen käsiäni höyryävän kamomillateekupin ympärillä ja heittäydyn tarinoiden kuljetettavaksi. Makustelen nautiskellen sanoja, taidokkaasti punottuja lauseita, jotka loihtivat mieleeni loputtomia kuvavirtoja.

”Kun Werner herää, aamu on pitkällä. Päätä särkee, ja silmät tuntuvat raskailta. Frederick on jo pukeutunut, hänellä on pitkät housut, silitetty paita ja solmio, ja hän on polvillaan ikkunassa nenä painettuna ruutuun. ”Tavallinen västäräkki.” Hän osoittaa sormellaan. Werner kääntää katseensa hänen ohitseen lehdettömiin lehmuksiin.

”Ei näytä paljon miltään, vai mitä?” Frederick sanoo hiljaa. ”Hyvä jos siinä on viisikymmentä grammaa höyheniä ja luita. Mutta tuo lintu pystyy lentämään Afrikkaan ja takaisin. Itikoiden, matojen ja tahdon voimalla.”

Västäräkki hyppelee oksalta oksalle. Werner hieroo särkeviä silmiään. Sehän on vain lintu.

”Kymmenentuhatta vuotta sitten”, Frederick kuiskaa, ”niitä tuli tänne miljoonittain. Silloin kun tämä paikka oli puutarha, yksi päättymätön puutarha päästä päähän.”

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Jos tuo pieni lintu, alle viisikymmentä grammaa höyheniä ja luita, suoriutuu valtavasta matkasta tahdon voimalla, niin kyllä minäkin. Karkotan tämän pimeyden ja hälinän päästäni ja jatkan matkaani.

– Ja tämä kirja, vahva suositus sille!

Kiitos Suski tästä kirjasta! Sinä olet aina osannut näyttää valon <3