Lakkasin hengittämästä. Aika pysähtyi. Katseeni kiinnittyi urheiluhallin voimistelumatolle. Ympäröivä maailma vaimeni.
Kun Olarin voimistelijoiden nuorten joukkuevoimistelun maailmanmestari OVO Junior Team käveli ryhdikkäänä yleisön eteen, minut teleportattiin klonkkujen maailmaan.
Kovaa pauhaava musiikki taustoitti joukkueen täydellisen yhdenaikaiseksi hiotun liikehdinnän. Voimistelijat näyttivät muodostavan jonkinlaisen elävän, villinä vellovan orgaanin, mikä muuttui silmänräpäyksessä kuin toisesta ulottuvuudesta tulevien salaisten käskyjen ohjailemana. Mykistävän hieno koreografia, esityksen huippuunsa viritetty visuaalisuus missä pieninkin yksityiskohta oli huomioitu, oli läkähdyttävän upea. Jäänsinisten piilolinssien kätkemien silmien katseet ja valkoiseksi värjätyt hiukset vahvistivat mielikuvaa muukalaismaisista olioista. Valoissa välkkyvät tuhannet strassit, joiden kiinnittämiseen oli käytetty tuntikausia, säihkyivät tuikkivana tähtimerenä. (Tiedän mikä valtava urakka se on. Olen vuosikausia yön pimeinä tunteina sormet liimasta tahmeina kiinnittänyt Swarovskin pieniä kristalleja kisapukuihin. )
Mikä henkeäsalpaava elämys tuo esitys olikaan!
Vain hetkeä aiemmin olin pohtinut kisakatsomossa ystäväni kanssa elämän tarkoitusta, asioiden merkityksellisyyttä ja tarpeellisuutta. (Tällaisiahan sitä kisakatsomoissa usein pohditaan…) Mietin niitä nuoria urheilijoita, jotka käyttävät kaiken vapaa-aikansa harjoitellakseen täydellisen symbioottista ja sulavaa liikehdintää pallojen, keilojen ja vanteiden kanssa. Tai tavoittelevat sitä korkeinta hyppyä, nopeinta kierrettä, joukkueen yhdenaikaista liikettä. Laukovat taukoamatta palloa ja kiekkoa maalia kohti. Opettelevat kuljetusta, harhautuksia, syöttöjä. Tunti toisensa jälkeen. Päivät, viikot, vuodet. Palavan innoissaan, toisinaan turhautuneina ja väsymyksestä itkuisina.
Ajattelin heidän vanhempiaan, joiden palkkapussista lasten harrastus, varusteet ja kisamatkat vievät leijonan osan. Vanhempia, jotka kuskaavat vapaaehtoisesti lapsiaan ilta toisensa jälkeen, kiiruhtavat ruuhkissa kotiin. Puuduttavat pakaransa katsomoiden penkeissä tai hytisevät kentän reunalla. Säässä kuin säässä. Pukeutuvat seuraväreihin muodostaen katsomoon tunnistettavia väriläikkiä. Meidän joukkue! Meidän tiimi!
Varaavat lomansa silloin, kun lapsen harrastukset sen sallivat, jos sallivat, ja jos rahaa ylipäänsä on jäljellä enää mihinkään lomailuun kaikkien harrastemaksujen jälkeen.
Että niinkuin mitä järkeä tässä kaikessa on? Mitä järkeä on käyttää valtavat määrät ei ainoastaan urheilijoiden, vaan kokonaisten perheiden aikaa, rahaa ja energiaa asioihin, missä ei loppujen lopuksi taida olla hirveästi järkeä, jos oikein pysähtyy miettimään. Miksi myös ei-urheilevat, valtavat määrät vapaaehtoisia, joiden lapset tai läheiset eivät edes kuulu urheilevaan joukkoon, tekevät vuodesta toiseen töitä eri lajien ja urheilutapahtumien hyväksi? Miksi ihmiset matkustavat pitkien matkojen päähän ja kuluttavat aikaansa kisakatsomoissa?
Sillä samalla sekunnilla kun voimistelujoukkue aloitti ohjelmansa oivalsin sen. Syynä ovat yksinkertaisesti tunteet ja tunteminen. Yhteiset pettymyksen, raivon, onnen, ylpeyden, häpeänkin tunteiden kokeminen. Huikaiseva ilo! Nämä kollektiiviset henkeäsalpaavat hetket, jotka herättävät uinuvat tuntemukset eloon. Saavat jäyhän ja varautuneen keski-ikäisen suomalaisen jopa halaamaan vierustoveria, sitä tuntematontakin! Itkemään yhdessä liikutuksen vallassa, häpeilemättä! Hetket, jotka intensiivisesti vievät mukanaan. Kuten hyvä taide (mistä olen useammankin postauksen kirjoittanut) musiikki tai teatteri. Saavat katsojan haltioitumaan.
Tämähän tuntuu tietysti itsestäänselvältä näin jääkiekon maailmanmestaruuden jälkeisenä aamuna. Että saa tuntea. Julkisesti tuntea ja näyttää tunteita. Jakaa yhteisen kokemuksen, olla osa suomalaisten iloitsevaa joukkoa. Jos täällä Suomessa on vaikeaa sulattaa julkista tunteiden näyttämistä, on se urheiluun liitettynä sallittua, jopa vaatimus.
Ehkäpä taas jaksamme entistä innokkaammin kuljettaa, kannustaa ja kustantaa näitä nuoria urheilijoitamme! Ei ainoastaan urheilijoiden henkilökohtaisten tavoitteiden täyttymisen vuoksi, vaan meidän kaikkien yhteiseksi hyväksi. Sillä väitän, että suurten tunteiden jälkimainingeissa olemme herkempiä ja vastaanottavaisempia ihmisiä.
Kiitos sinnikkäästi harjoittelevat urheilevat lapseni! Kiitos klonkut ja leijonat! Kiitos Mörkö!
Torilla tavataan!
Tekstiä saa mielihyvin jakaa ja kommentit ilahduttavat suuresti <3
8 kommenttia
Upea kirjoitus, kiitos Virpi!
Kiitos Linda! Jv ja rv kisa kaikkinensa oli pitkästä aikaa upea kokemus. Ja huomasin kyllä katsovani kuitenkin kaikkea vähän ”kuplan ulkopuolelta”, minkä johdosta nämä ajatukset siinä katsomossakin pulpahti pintaan. Toki siellä oli paljon vanhoja tuttuja sekä katsomon, että maton puolella. Siksikin tunteet nousi niin vahvasti pintaan.
Tuli kylmät väreet tätä lukiessa. Itse olin paikan päällä Cartagenassa näkemässä tämän huikean mahtavan ohjelman. Ohjelma loppuessa kyyneleet vain tulivat.
Ovo oli paikallisten suosikki.
Kiitos kommentistasi! Esitys oli todellakin huikea! Meni ihon alle. Nuo nuoret voimistelijat on aivan mielettömän taitavia, ja tietysti valmennustiimi ja tukijoukot ovat tehneet ja tekevät koko ajan mieletöntä työtä!
Näin se on tässä vain ja ainoastaan lätkää arvostavassa maassa. Hienoa tekstiä!
t. Ratsastavan ja balettia harrastavan tytön isä.
Kiitos Jouni! Tiedätkös, olen aivan kertakaikkisen otettu kommentistasi! Ihan mielettömän hienoa että luit tekstin ja kommentoit! Itse olen kolmen tytön äiti, joista yksi entinen joukkuevoimistelija. Tässä junnutiimissä on tyttäreni entisiä joukkuekavereita, siksi laji on minulle myös läheinen. Nämä naisvaltaiset lajit ovat kautta aikojen olleet vähemmän esillä mediassa, verrattuna vaikkapa jääkiekkoon, mutta onneksi ruutuaikaa ja palstatilaa on viimevuosina kuitenkin tullut jonkin verran enemmän.
Entisenä heppatyttönä sykkii sydämeni ikuisesti myös ratsastusharrastukselle! Mukavaa kesää ja tsemppiä harrastuksiin!
Hieno postaus jälleen…Vaude..Näin se menee mitäpä sitä ei tekisi jälkikasvunsa puolesta ja heidän eteensä..meillä lukemattomia iltoja parkissa autossa hevostallilla..iltoja vuosia sitten urkkakentän reunalla….huoltojokoissa jumppakisoissa ja viimeisimpänä tippa linssissä konserteissa jotka todella meni ihon alle…Ehkä juuri siltä tulevat ne lukemattomat voimavarat kaiken pyörittämiseen ja siitä innosta joka paistaa jälkikasvujemme silmistä,se loiste jonka vain me vanhempina näemme……
Niinpä! Sen voimasta jaksaa!