Juna pysähtyy nytkähtäen. Outoa puhetta, sanat eivät erotu vieraasta nuotista. Asemarakennusten kylteissä versaaleilla kirjaimilla nimiä. ALMELO, HENGELO, ENSCHEDE. Tasaisessa maisemassa laiduntavat lehmät ovat vaihtuneet kaikkialle levittäytyneisiin polkupyörälaumoihin. Istun asemalaiturilla matkalaukkuni päällä. Ihmiset poistuvat kovaäänisesti keskustellen yksi toisensa jälkeen kaupungin uumeniin. Poskisuudelmia vaihdetaan. Kolme, lasken. Aika kuluu, asema hiljenee. Ympäröivä pimeys tiivistyy sakeaksi seinämäksi. Jännittynyt odotus vaihtuu pikkuhiljaa hiipiväksi huoleksi ja pettymykseksi. Eddie. Ainoa kiintopisteeni paikassa, mikä tulisi olemaan kotini seuraavat kolme kuukautta. Hollanti, Holland, The Netherlands.
Välimeren turkoosit aallot
Mistähän johtuu, että usein äärirajoilla kokee olevansa eniten elossa? Kun pakkanen ja viima ovat kohmettaneet kasvot niin, että artikulointi muistuttaa vain haaleasti puhetta. Kun aamutreenissä vetää niin kovaa, että hikipisarat sumentavat näkökentän. Kun hiihtoladulla painaa verenmaku suussa ja huutaa mielessään ”Havuja perkele!” Kun kesäaamuna korvakäytävät täyttyvät valtaisalla lintujen konsertilla. Kun sade piiskaa vaakasuoraan kuin halkaistakseen kahtia. Kun Välimeren turkoosit aallot lyövät rantaan ja kirkkaat värit porautuvat otsalohkoon.